Tässä maailmassa on yks ainoo asia, joka on pysyvää. Se on muistot. Muistoja ei ykskään tuu ikinä viemään sulta pois, muistot on niin kauan sun kuin ikinä haluat. Mä muistan ikuisesti noi hetket lämmössä, Espanjan auringon alla. Kuinka aina välillä salaa vilkasit ja mä huomasin sen. Muistan hetket sen maiseman ääressä ja muistan mun olotilan. Olin onnellinen. Vain äärettömän onnellinen.
Muistan tähtitaivaan ja karkean nurmen alapuolella. Tunsin sun lämmön ja mun nenään tuli sun kovin tuttu tuoksu. Sä olit hetken ihan hiljaa ja mä odotin. Odotus palkittiin. Sain kuulla ne sanat joita olin oottanu ja ne sanat jäi kaikumaan mun päähän. Muistan ton hetken ehkä ikuisesti. Ei mikään muu kuin tää oo sitä rikkautta, josta ihmiset vouhkaa. Tää on sitä sen omassa ytimessä.
Muutama viikko sitten palattiin Espanjan leiriltä, josta jäi niin paljon hyvää käteen. Leiriltä, josta jäi kultaset muistot ja tietty haikeus. Tähtitaivas vuoristossa, valkoset kalkitut talot, pienet kujat, kutittava nurmikko, just kauneimmillaan olevat kukat. Kuumuuttaan hohkaava kenttä, tulikuuma tekonurmi, punanen, kova, nopea rata, tuskalliset, mutta niin hyvää tekevät aamulenkit. Violetit auringonlaskut, viileät aamut ja tukahduttavan kuumat päivät, auringon polte iholla, pysäyttävän kauniit maisemat, idyllisyys. Kirkas sininen vesi ja auringon kimallus sen pinnalla. Luulen, että mun sydän tais jäädä Fuengirolan mutkaisten teiden varrelle pahemman kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti