Kello oli 21.21. Oli erittäin kaunis kullanvärinen kisäillan auringonlasku. Ei tuullut, vesi pysyi tyynenä katseeni alla. Viimeiset auringonsäteet ylsivät laiturille ja kultasivat hiukseni hehkuviksi. Toisaalla taivas taas oli sinisin, mitä Suomessa olin ikinä nähnyt. Kaaduin istumasta selälleni ja nostin varpaat kohti taivasta. Pienet varpaani heiluivat taivasta vasten. Yritin ottaa kuvan sinestä ja varpaistani. Sini ei tallentunut kameraani, mutta muistiini kyllä. Vaivuin syvälle mietteisiini, enkä huomannut, että hiukseni olivat valuneet pääni alle viuhkan muotoon ja koira tassutteli viereeni nukkumaan. Lankut painoivat selkääni kuvion, kun mietiskelin asioitani. Sillä hetkellä mun oli loistava olla. Jos olisin voinut, olisin ehkä pysäyttänyt ajan hetkeksi. Aiemmin päivällä ajatukseni olivat olleet kuin yksi iso sekava lankakerä, enkä ollut saanut avattua solmuja. Tuntui kuin jotain isoa, jotain ei niin hyvää, olisi ollut tapahtumaisillaan. Mutta nyt suhtauduin ajatuksiini oudolla tyyneydellä. Jotain lämmintä pilkahti ensin syvällä mielessäni. Sitten sama lämpö ailahti selkeästi. Hetken mietittyäni tajusin mitä se lämpö oli. Se oli toivoa. Ja uskoa siihen, että kävi kuinka kävi, olen valmis ottamaan sen vastaan. Vielä muutama kuukausi sitten en olisi ollut, mutta nyt olin. Asioilla on tapana järjestyä, sanoo äiti aina ja voi kuinka oikeassa siinä onkaan. Nousin istumaan. Kastelin varpaani veteen. Ensin sen alkukesän kylmyys kirpaisi, mutta sitten siihen tottui. Vähän samalla tavalla kuin jotkut asiat tapahtuvat elämässä, ensin ne kirpaisevat, sitten niihin pikkuhiljaa tottuu ja lopuksi ne tuntuvat aivan luonnollisilta. Nousin ylös laiturilta ja silmäilin tyyntä maisemaa. Aurinko oli laskenut puiden taa. Kello oli 21.52.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti