huuda, huuda ilosta, huuda, huuda rakkaudesta

Yhdeksän vuotta sitten koulun piha kuhisi malttamattomia seitsemänvuotiaita lapsia odottamassa malttamattomasti koulun ovien avautumista. Voi sitä supinan ja hermostuneen hyppelyn määrää, kun ovet aukesivat ja ensimmäinen oma opettaja astui ulos. Tässä vaiheessa jokainen lapsi ymmärtää uuden vaiheen alkaneen elämässä. Ei enää päiväunia, tai tuntien hiekkalaatikkoleikkejä tarhantätien hymyillessä vieressä. Nyt opiskeltaisiin. Saatiin aapiset, vihkoja, ja tietenkin oltiin hankittu oikein uusi penaali uusine kynineen ja kumeineen. Jokunen tyttö oli saanut oikein puuväritkin, ehkä jopa vaaleanpunaisen yksilön. Jokainen lapsi tunsi itsensä tärkeäksi, vanhaksi ja jo isoksi tytöksi tai pojaksi. Tykättiin koulusta ja tehtiin läksytkin. Sitten vanhennuttiin vuosi vuodelta, ensimmäiset luokat menivät hyvin, sitten oltiin varhaisteini-iässä ja vähän jo kapinoitiin. Viimeset vuodet oltiin murrosiän kolhuissa ja lopulta, lopulta ollaan takaisin alkupisteessä. Pisteessä, jossa seistään parhaat päällä aivan täpinöissä koulun pihalla. Otetaan kuvia, ollaan onnellisia, ollaan haikeita, itketään, nauretaan, muistellaan vanhoja ja mietitään tulevaisuutta. Nyt olemme siinä tilanteessa, että tiedämme, että ovet ovat auki. Ne ovat auki vielä tämän aamun. Sen aamun jälkeen ne sulkeutuvat. Eivät kokonaan, muttemme voi enää turvautua niiden lohdulliseen painavuuteen kylmänä talviaamuna, lämpimänä kesäiltapäivänä tai kirpeänä syysiltana. Voimme aina palata, muttemme ikinä enää ole osa koulua. Tässä vaiheessa kaikki ymmärtävät, että uusi vaihe on alkanut elämässä. Meidän tulevaisuutemme ei enää ole täällä, se on muualla. Kaikilla onkin enää yksi kysymys jäljellä. Missä olemme seuraavaksi, mitkä ovet, kevyet tai painavat, avaammekaan seuraavaksi...

Huomenna on peruskoulun viimeinen päivä. Ja kuitenkin, kaikkien puheiden ja pois pääsemisen-uhon jälkeen, meille kaikille, myös minulle, jää vähän tyhjä olo tuon yhdeksänvuotisen taipaleen päätyttyä.