lähdetään kauas pois sinne mis on lämmin ja paljon elävämmin loistaa tähdet ja kuu

Tässä muutama päivä sitten istuin ulkona ja annoin auringon paistaa mun kasvoille. Suljin silmät ja auringon punainen hehku tihkui silmäluomieni läpi.

Haistoin lämmenneen ihon vähän suolaisen tuoksun. Mun lempituoksun koko maailmassa. Se tuoksu vei minut pienelle aikamatkalle ajatuksissani.

Muistin hetken hyvin kauan aikaa sitten Cannesin rannalla. Siinä hetkessä aurinko laski Välimeren taakse, istuin rannalla ja Anni piti minua kädestä ja painoi otsansa mun olkapäähän kiinni. Sitten muistin erään lenkin viime kesältä, jolloin askel painoi, mutta minusta tuntui, että kaikki on kuitenkin hienosti.

Sen jälkeen tuoksu vei minut mökille, saarellemme, lempipaikkaani maailmassa. Ensin istuin soutuveneessä ja pidin perää. Tiina souti ja Iris nauroi keulassa. Sitten muistin elävästi, kuinka makasin laiturilla mummun karsea lierihattu päässä ja nauroin sydämeni kyllyydestä Iriksen lakatessa varpaidenkynsiä. Sama paikka, eri seura. Kirsti ja Nea hyppivät vedessä ja kiljuivat sen viileydestä. Minä istuin laiturilla ja katselin kuvaa, jossa minä ja Kirsti nauretaan suut ammollaan kädet toistemme hartioilla.

Sitten Pöyhölään ja jalkapallokentälle. Tyttöjen topit oli kääritty rinnan alapuolelle ja pelattiin kovasti futista. Juoksin minkä kintuista pääsin ja syötin Mintulle, joka potkas maalin. Minttu tuuletti ja hyppäs korkeelle ilmaan. Emmi räpsäs siitä kuvan.

Sen jälkeen Vaasaan SM-kisoihin. Seiväspaikalle. Oli jo myöhänen iltapäivä, mutta aurinko silti porotti täydeltä taivaalta. Kisa oli alkanut muutama hyppykierros sitten ja porukka oli kerääntynyt katsomaan päivän viimeisiä suorituksia. Oli mun viimenen yritys ennätyskorkeudesta. Pojat katsomossa alkoi kannustamaan rytmikkäästi. Tiesin, ettei ole vaihtoehtoa. Lähdin juoksemaan päättäväisesti ja ylitin riman korkeelta sen yläpuolelta. Tuuletin ja päätin mielessäni, että se oli vasta alkua, että tänään lähtee vielä paremmin. Viimeinen muisto kuljetti minut kauas Mallorcan saarelle. Kivikova mondo jalkojen alla, aidat edessä, aurinko pilvettömällä taivaalla. Juoksin aidat läpi ensimmäisen kerran yhdeksään kuukauteen. Halasin Iristä, olin äärettömän innoissani ja ehkä vähän onnellinenkin.
Palaudun muistoistani takaisin toukokuiselle pihallemme. Hymyillen avaan silmäni. Mietin, kuinka rikas ihminen onkaan. Vaikka ehkä ihmiset joskus muuttuvat, muistot silti pysyvät juuri niin ihanina kuin ne muistaa. Uusin iphone, iso talo, uudet piikkarit, kolmetoista kultamitalia tai suosituin instagramprofiili eivät ole rikkautta. Ihanat muistot ja niihin uudelleen palaaminen on.